Suomalainen masokismi

1. kivun, kurin ja kieltojen estetiikka

Kuvittele itsesi seisomassa festivaalialueella, auringon alla. Olet juuri ostanut ruokaa yhdestä pisteestä, ja nyt mielesi tekisi siemaista siideriä, mutta se pitää hakea toiselta alueelta, ja nauttia siellä, sinne ei saa viedä ruokaa. Haluaisit myös sytyttää savukkeen, mutta sitä varten on erillinen tupakkavyöhyke. Joudut pysähtymään ja katsomaan maahan: missä on raja, jossa saa pitää juomaa kädessä? Missä kohtaa ruoka ja alkoholi eivät enää saa kohdata? Missä kohdassa tupakka on laiton? Oliko tähän joku kurssi josta saa luovimiseen passin? Ulkomainen vierailija nauraa hihaansa rakentamaamme aikuisten lastentarhaa.

Samanaikaisesti toisessa Euroopan maassa ystäväsi vie ravintolaan oman viininsä mukanaan, jonka on voinut ostaa kelloa katsomatta marketista. Kukaan ei kysy mitään. Kukaan ei pillastu. Kukaan ei vaadi lupaa. Suomessa istut lämpimänä kesäyönä terassilla, kunnes sinulle tullaan karjumaan että täytyy siirtyä sisälle ahtaaseen sillipurkkiin, koska kellonaika.

Tässä kohtaavat kaksi maailmaa, kaksi kulttuurista käsikirjoitusta. Suomessa kirjoitetaan sääntökieltä, jonka kielioppiin kuuluu ajatus, että ilman kieltoa syntyy kaaos, täysi anarkia. Että vapaus ilman tiukkaa valvontaa on pohjimmiltaan uhka johon voimme kuolla.

Me emme pelkää viranomaista. Me pelkäämme sen poissaoloa.

2. Kivusta hyve, kurista identiteetti

Suomalaisessa kulttuurissa on kivun ja kuuliaisuuden kaava. Kipu on muoto, jossa ihminen koettelee itseään, lunastaa arvonsa ja sovittaa olemassaolonsa. Kärsimys ei ole vain siedettävää vaan moraalisesti jalostavaa. Siitä on tehty hyve, se on sisua.

Tämä ei ole yksilöllinen taipumus vaan kollektiivinen kompositio. Viktor Frankl, keskitysleirikokemuksistaan ammentanut eksistentiaalipsykologi, kirjoittaa teoksessaan Man’s Search for Meaning (1946), että ihmisellä on syvä tarve kokea kärsimys mielekkääksi. Suomalaista kulttuuria tarkasteltaessa näyttää siltä, että tämä tarve ei ole vain sisäistetty vaan institutionalisoitu.

Kivusta on tullut suomalaiselle kansalliselle superegolle soitin, jonka kautta moraalista kelvollisuutta mitataan.

Tähän liittyy elimellisesti nuukuus, ei vain yksilöllisenä valintana vaan kulttuurisena normina, joka on juurtunut köyhyydestä ja sen romantisoinnista. Suomessa ei ole koskaan syntynyt laajaa hyväksyntää köyhän oikeudelle elää muuta kuin kurinalaista, huomaamatonta ja vähään tyytyvää elämää. Vähään tyytyminen on nostettu yleväksi, mutta samalla siitä on tehty näkymätön häkki: jos poikkeat siitä, sinua paheksutaan.

Siksi on erityisen kiinnostavaa tarkastella ilmiötä, jossa ainaisessa nuukuudessa elävä pienituloinen suomalainen törmää halpoihin kiinalaisiin verkkokauppoihin. Yhtäkkiä hänkin voi ostella kuin miljonääri, hetken mielijohteesta. Tilata olohuoneen pöydän, vaihtaa verhot, hankkia led-valot terassille, tilata lapselle koristeellisen prinsessamekon, itselleen muovikukkia tai uuden kahvimukin. Kyse ei ole kulutushysteriasta vaan pienestä tunteesta: nyt minäkin saan. Nyt minäkin voin.

Mutta tämä ei ole kulttuurisesti hyväksytty hetki. Se ylittää suomalaisen estetiikan ja moraalin normit. Yllättäen tämä ei aiheuta poliittista keskustelua oikeudesta arkeen, vaan aaltoja paheksuntaa. Puututaan materiaan, tyyliin, kuluttamiseen. Otetaan esiin ekologisuus, ilmastovastuu, muovin ongelmat, kerskakulutuksen kauhut, mutta ei koskaan pohdita sitä, mitä merkitsee elää kokonainen elämä ilman oikeutta impulssiin, mielihyvään tai hetken kauneuteen. Unohdetaan ihminen.

Ekologinen puhe toimii tässä usein repressiivisenä välineenä. Se on totta, mutta sitä käytetään väärässä suunnassa. Ei vaadita vastuuta tuotannon rakenteilta tai rikkailta, vaan hiljaisilta kansalaisilta, jotka juuri nyt ensimmäistä kertaa elämässään saavat valita jotakin itse. Valita esteettisesti, ei pelkästään käytännöllisesti. Valita mielensä mukaan, ei hätäisesti laskien.

Mitä tämä kertoo meistä? Että suurin osa kansasta halutaan pitää nöyränä. Että pieni- ja keskituloisen ihmisen pitää olla kiitollinen, ei kokeileva. Että pienessä pysyminen on sopivaa, sekin vain jos on hiljaa, ei näy liikaa eikä tilaa uutta mattoa.

Tässä kivusta tulee yhteiskunnallisen hallinnan muoto. Jos kärsit, olet kunniallinen. Jos iloitsit, saat hävetä. Jos haluat, että asunto on lämmin etkä kuole sähkölaskuun, haluat liikoja. Hyvä suomalainen kehuu sosiaalisessa mediassa säätäneensä asunnon lämpötilan viiteentoista asteeseen ja istuvansa kolme toppatakkia päällä.

3. Superegon säveltämä kansa

Sigmund Freud määritteli superegon Das Ich und das Es ‑teoksessaan (1923) osaksi psyyken rakennetta, joka sisäistää yhteisön normit ja vanhempien käskyt, ja valvoo yksilöä sisältä käsin – usein ankarammin kuin mikään ulkoinen auktoriteetti. Superego ei ole järki eikä tunne, vaan moraalinen koneisto, joka toimii eräänlaisena sisäisenä poliisina, tuomarina ja syyttäjänä samanaikaisesti.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä superego ei ainoastaan toimi. Se dominoi. Se ei toimi taustalla, vaan etulinjassa. Se ei kuiskaa, vaan puhuu painokkaasti. Ei nyt. Ei tässä. Ei sinulle.

Rentoutuminen ei ole suotavaa, ellei se ole aikataulutettu. Ilo ei ole neutraalia, ellei se ole ansaittua. Vapaus ilman valvontaa ei ole kevyt vaan vaarallinen tunne, joka kutsuu häpeän paikalle.

Meillä ei tarvita poliisia jokaisessa kadunkulmassa, koska olemme sisäistäneet järjestyksen rakenteet niin syvälle, että jopa poikkeaminen yksin yössä tuntuu rikokselta. Suomalainen ei välttämättä ylitä tietä punaisilla edes täysin tyhjällä kadulla. Eikä siksi, että pelkäisi sakkoa, vaan siksi, että jokin sisäinen osa meistä kokee vapauden ilman sääntöä moraalisesti vääräksi.

Tämä ei ole satunnainen piirre, vaan systemaattinen kulttuurinen rytmi.

Superegon sävy on meillä lakoninen, mutta ehdoton. "Ole hiljaa", se sanoo. "Odota vuoroasi aina maltilla vaikka tunteja." "Älä ole huomionhakija, älä naura missä sattuu." "Tee työsi niin hyvin, ettei kukaan huomaa sinua." Tämän äänensävyn alla on painetta, jota emme enää edes erota normaalista.

Siksi ei ole harvinaista nähdä sosiaalisessa mediassa päivitystä, jossa huolestunut tai ärtynyt kansalainen kertoo, että rannalla on nuoria laulamassa yhdessä, selvin päin.

Donald Winnicott huomautti, että yksilön kyky leikkiin ja spontaaniin olemiseen edellyttää ympäristöä, joka sietää epävarmuutta. Meillä epävarmuus torjutaan ennalta. Spontaaneille reaktioille ei ole tilaa, koska järjestyksen oletetaan olevan hauraampaa kuin se onkaan. Järjestys vaatii jatkuvaa ylläpitoa, jatkuvaa sisäistä valvontaa.

Ja juuri siksi suomalainen superego ei ole hiljaa edes silloin, kun kukaan ei katso. Eikä varsinkaan silloin, kun joku kehtaa laulaa julkisella paikalla. Jos jollain jossain on hauskaa, jotain rikollista varmasti tapahtuu.

4. Askeettinen kristinusko ja moraalisen nautinnon poissulku

Luterilainen kristinusko ei saapunut Suomeen vapauttamaan vaan järjestämään. Max Weber kuvaa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki ‑teoksessaan (1905), kuinka protestanttinen eetos tuotti sellaista sisäistettyä kurinalaisuutta, jossa nautinto on pahe ja työ pelastuksen väline.

Nietzsche kirjoittaa Antikristuksessa (1895), että kristinusko ei vain alista kehoa vaan tekee kärsimyksestä pyhää. Ilon, keveyden ja yltäkylläisyyden hetket ovat poikkeuksia, joita seuraa syyllisyys. Nautinto on synti joka ei mahdu ahkeran ja tunnollisen kalenteriin.

Lepo on laiskottelua.

5. Autoritaarinen suojakuori ja itseen käännetty viha

Theodor Adornon ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa The Authoritarian Personality (1950) kuvataan yhteiskunnallista rakennetta, jossa yksilö taipuu ylhäältä tulevaan valtaan ja purkaa turhautumisen alaspäin. Kyse ei ole ideologiasta vaan persoonallisuuden rakenteesta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä näkyy siinä, miten ihmiset seuraavat sääntöjä, vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä. Ja miten he vaativat myös muita tekemään niin, vitutushan täytyy ehdottomasti aina jakaa. Kunnollisuus ei ole moraalinen hyve vaan sosiaalinen velvoite, jonka mitta on alistuminen.

Psykoanalyytikko Donald Winnicott huomautti, että terve minä tarvitsee leikkiä, spontaaniutta ja tilaa epävarmuudelle (Playing and Reality, 1971). Suomessa kulttuurinen minä rakentuu kurin ja kontrollin kautta. Leikki typistyy käyttökelpoisuuteen, ja luovuus alistuu järjestykselle. Naapurin kanssa tarkkaillaan mitä se nuori vuokra-asuja nyt tekee, eikä naureta kahvin ja pullan äärellä.

6. Fasismin esiasteet: järjestys ilman etiikkaa

Hannah Arendt kirjoittaa Eichmann in Jerusalem (1963) ‑teoksessaan "pahan banaaliudesta": kun ihmiset lopettavat ajattelemisen ja alkavat vain totella, syntyy rikoksia ilman pahuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä on mahdollista ilman univormuja. Viranomainen ei ole paha, mutta hänen käskynsä ohittaa harkinnan. Kun valvontaa ei vastusteta vaan ihannoidaan, syntyy järjestys ilman etiikkaa.

Fasismin esiaste ei ole viha vaan huojennus: joku muu tietää paremmin. Kovaa kuria ja kärsimystä huutava vallankäyttäjä on varmasti vastuullinen, vaikka veisi lapsilta leivän suusta. Kyllä vahva, rohkeasti puhuva johtaja tietää totuuden, vaikka puhuisi puutaheinää.

7. Ilon epäily ja nautinnon rajoittaminen

Suomessa ilo herättää epäluuloa. Se ei ole lähtökohtaisesti sallittua, vaan se vaatii oikeutuksen. Ilo ilman näkyvää syytä koetaan häiritsevänä, jopa sopimattomana, kuin tahaton häiriö hiljaisessa tilassa, jossa jokainen on oppinut kuuntelemaan enemmän sääntöjä kuin toisiaan.

Psykologi ja trauma-asiantuntija Alice Miller kirjoittaa kirjassaan The Drama of the Gifted Child (1979), että kontrolloidussa ja emotionaalisesti kylmässä ympäristössä lapsi oppii säätelemään ilonsa ympäristön reaktioiden mukaan. Hän oppii, ettei ilo ole neutraali tunne vaan mahdollinen uhka. Väärä ilo, väärässä paikassa tai väärään aikaan, voi johtaa torjuntaan, rangaistukseen tai häpeään. Hullu tyhjää nauraa. Lapsi ei lakkaa iloitsemasta, mutta oppii nauttimaan varovasti, hiljaa, salassa. Kasvatamme elämän ja luonnon ulos lapsesta, emmekä siedä lapsia sellaisina kuin he luonnostaan ovat, kovaäänisiä, pieruille nauravia, tanssivia, laulavia, aina luovia.

Tämä malli siirtyy kulttuuriin niin täydellisesti, ettei sitä enää tunnisteta poikkeamaksi. Aikuinen suomalainen ei huuda riemusta, ellei ole humalassa tai ottanut vastaan olympiakultaa. Ilo on rajattua, kohdennettua, irrotettua arjesta. Se saa olla olemassa vain erityisissä hetkissä, ja silloinkin hillitysti, sivistyneesti, mielellään juhlavaatteissa.

Siksi ei ole harvinaista, että joku paheksuu naurua julkisessa liikenteessä. Että värejä pidetään "huomiota herättävinä". Että ruuasta, pukeutumisesta tai vaikkapa kodin somistamisesta nauttiminen aiheuttaa itsellekin häivähdyksen häpeää.

Suomessa iäkkäämpikään nainen ei välttämättä lakkaa varpaankynsiään räikeällä lempivärillään, vaikka kukaan ei sitä näkisikään. Ei siksi, ettei hän haluaisi, vaan siksi, että jokin sisäinen ääni kuiskaa: ei nyt. Ei sinun ikäisesi. Ei saa näkyä.

Tämä ei ole moraaliin perustuva säännöstely, vaan tunnetason säätely, joka syntyy vuosikymmenien alistamisesta. Yhteiskunta ei sanonut suoraan, ettei saa nauttia. Se vain antoi ymmärtää, että nautinto ei kuulu meille. Että se on turhaa. Että tärkeää on se, mistä selviää, ei se, mikä tekee hyvää.

Musikaalisesti tämä näkyy kulttuurin yleisluonteessa. Dynamiikka on pidätelty, tempo hidas, sävelkulut yksinkertaisia ja huipennukset vältettyjä. Rytmi ei kutsu tanssiin vaan marssittaa kuulijan läpi maiseman, jossa harmonia tarkoittaa ennen kaikkea järjestystä. Suomalainen kulttuurinen muoto on lähellä andantea ilman variaatiota, tasaista, harkittua, vailla yllätyksiä tai jännitettä.

Tämä ei ole sattumaa vaan seurausta emotionaalisesta pidättyväisyydestä, jolle ei koskaan annettu vaihtoehtoa. Meillä ei ollut varaa iloon, ja kun se olisi ollut mahdollista, emme enää muistaneet kuinka siihen mennään.

Nautinto on meille edelleen kuin ulkomaan kieli. Voimme ymmärtää sen teoriassa, mutta puhumme sitä murtaen ja harvoin.

8. Ruoan funktio: ravinto vai elämys?

Suomalainen ruokakulttuuri pohjautunee siihen, että nostetaan perunoita, korkeintaan keitetään, syödään ja juostaan takaisin nostamaan perunoita. Mitään ei kultivoida, mitään turhia ei mietitä, ruokakulttuuri ei kehity ollenkaan, vieläkään. Kunhan saa protskut, hiilarit ja rasvat kullekin mieleisessä suhteessa, ja sitten takaisin suorittamaan.

Vertaa tätä kiinalaiseen maaseutuperheeseen, jossa riisiä ei vain keitetä vaan muotoillaan, höyrytetään, sidotaan bambulehdillä, koristellaan ja personoidaan. Jokaisessa taloudessa vähän eri tyylillä. Ruoka on filosofia ja rituaali, ei logistiikka.

Gert Hofsteden kulttuuriteorian mukaan nautinnon sieto ja aikakäsitys kulkevat yhdessä (Cultures and Organizations, 2010). Suomessa ruoka ei ole kohtaaminen vaan suoritus. Se ei ole elämän osa vaan välttämättömyys.

Hyvinvointivaltiossa tämä on paradoksi: resursseja on, mutta nautinto puuttuu. Syömme kuin sodassa. Emme arvosta ihmisenä elämisen parhaita ominaisuuksia, aisteja. Kyse ei ole enää puutteesta, vaan kulttuurisesta merkityksettömyydestä. Emme ole antaneet nautinnolle moraalista lupaa.

9. Eurooppalainen kontrapunkti

Epicenterin Nanny State Index (2020) asetti Suomen ykköseksi Euroopan holhousvaltioista. Toisena oli Britannia, joka tunnetaan sääntelynhalustaan. Suomi kuitenkin ylitti sen lähes kaikissa mitattavissa kategorioissa.

Alkoholin myyntiajat, anniskelualueiden rajat, tupakan valvonta, elintarvikesäädökset, tapahtumien lupabyrokratia, ja jopa yksityisyyden suojaan vedoten toteutetut holhotoimet, kaikki rakentavat järjestelmää, jossa kansalainen on lapsi ja valtio huoltaja.

Ongelma ei ole pelkästään siinä, että sääntöjä on. Vaan siinä, että ne tuntuvat meistä niin luonnollisilta, että huitelemme aivan omissa ulottuvuuksissa sääntöviidakossa.

10. Coda: entä jos kaikki ei hajoaisikaan?

Suomalaista masokismia ylläpitää pelko. Ei konkreettinen uhka, vaan ajatus siitä että ilman kieltoa kaikki hajoaa. Jos ei ole sääntöä, ihminen ei enää tiedä kuka hän on. Jos ei ole lupaa, hän ei tiedä mitä saa tehdä.

Mutta entä jos tämä ei olisikaan totta? Entä jos suomalainen kestäisi ilon, vapauden ja jopa improvisaation?

Entä jos kääntäisimme katseet nuoriin, jotka jo jättävät Koskenkorvan hyllyyn ja haluavat holittomia lisää. Voiko jo löysätä nippusiteitä, vai hukkaammeko heti korkin? Voisiko rahvaaseen suomalaiseen luottaa, ettei hölmöile jos ei alituiseen ojenna?

Kulttuuri voi oppia uudenlaisen rytmin. Ei tarvitse hylätä kaikkea järjestystä. Mutta voi alkaa elää sen sisällä pehmeämmin, joustavammin, inhimillisemmin.

Kaikkea ei tarvitse kieltää. Kaikkea ei tarvitse valvoa. Kaikessa ei tarvitse kärsiä.

Kasvu, luovuus, kulttuuri ja hyvinvointi kaikki tarvitsevat turvallista, rentoa, happea. Ei pelkoa, onko ruokaa huomenna, olenko tehnyt nyt tarpeeksi liikaa, onko kesämekko liian räikeä, nauroinko liian kovaa, kehtasinko haluta olla lämpimässä suihkussa hävyttömän kauan.

“One must still have chaos in oneself to be able to give birth to a dancing star.”

Nietzsche (Thus spoke Zarathustra)

Ideologian omavalvontasuunnitelma

Mikä tahansa poliittinen liike syntyy halusta korjata vääryyttä tai ajaa jotakin etua. Takana on näky, usein oikeutettu ja perusteltu: halu suojella heikompia, uudistaa rakenteita, palauttaa jotakin kadotettua tai puolustaa tulevaisuutta. Mutta kun aatteesta tulee poliittinen valta, se kohtaa vaaran: jos mikään ei aseta sille rajaa, se lakkaa olemasta hyvä, ja alkaa oikeuttaa itsensä kaikessa.

Ideologiaa, myös omaa, tulisi osata kritisoida. Kyse ei ole vihollisten haukuista, vaan jokaisen aatteen sisäisestä eettisestä vastuusta. Miten poliittinen suuntaus voi varmistaa, ettei se ryhdy tuottamaan haittaa niille, joita sen piti suojella?

"The critique of ideology should not begin with the critique of illusions, but with the critique of the reality that produces these illusions." – Slavoj Žižek

Puolueiden selkeimmät kompastuskivet

Vasemmistoliiton kompastuskivi on sen jaloimman arvon, solidaarisuuden, absolutisointi. Solidaarisuus voi muuttua henkiseksi pakkopaidaksi silloin, kun siitä tehdään kaikenkattava vastaus kaikkeen. Kyse on idealisaatiosta, jossa hyvä halutaan säilyttää puhtaana, mutta tämä puhtaus alkaa lopulta kieltää todellisuuden likaisuuden. Pasifismi voi muuttua fiksaatioiseksi torjunnaksi: kaikki puolustaminen nähdään väkivaltana, eikä pystytä tunnustamaan, että joskus väkivallaton tila on mahdollinen vain siksi, että joku muu on valmis puolustamaan. Aseista voi kieltäytyä koska joku on aikaisemmin käyttänyt aseita. Raja ei voi olla auki jos naapurin sotarikollinen alkaa härnätä ja testailla, voisiko miettiä onko oma aate sopiva puolustusstrategian toteuttamiseen vai ei. Vastaavasti ihmisoikeuspuhe voi kieltää moraalista kompleksisuutta. Jos vasemmistolainen puolue ei uskalla vastata selvästi teoreettiseen, mutta varsin kansallista mentaliteettia kuvaavaan kysymykseen, jossa täysin työkykyinen ihminen ei voi elää yhteiskunnan varassa koko elämäänsä, siitä tulee puolue, jota voidaan käyttää välineenä koko sosiaalipolitiikan halvaannuttamiseen. Kyse ei ole epäinhimillisyydestä, vaan rehellisyydestä. Eettisyys ilman vastuun kantamista ei ole moraalia vaan passiivista fantasiaa, jota ei oikein voi moni kannattaa. Ja silloin kuin vasemmistoliitolla ei ole valtaa, syntyy aina välittömänä vaikutuksena käsittämätöntä inhimillistä hätää, epätasa-arvoa, ihmisoikeusrikkomuksia, lapsia myöten. Voisi laittaa vaakakuppiin onko se valtamielipiteestä eriävä kanta tärkeämpi kuin hädänalaisten kärsimys.

SDP:n kompassi on kadonnut kaksoispaineeseen: halutaan olla sekä menneiden työväen perinteiden että nykyisen keskiluokkaisen vallankäytön edustaja. Halutaan olla suurin, hinnalla millä hyvänsä. Tämä muistuttaa puolustusreaktiota, jossa konflikteja vältellään niin pitkään, että minäkuva alkaa hajota. SDP ei uskalla valita puoltaan, koska pelkää menettävänsä molemmat. Luokkakysymys, joka oli puolueen historiallinen ydin, on hylätty, ja sen tilalle on tullut imagopolitiikkaa, jossa ei ole poliittista substanssia. Jos puolue ei kykene muodostamaan omaa positiota, se ei kykene edustamaan ketään. Tämä jatkuva myöntyväisyys paljastaa lopulta vallan pelon: kyvyttömyyden kantaa poliittisen valinnan tuottamaa ristiriitaa. SDP ikäänkuin alkaa häpeämään AY liikettä jos AY liikettä herjataan tarpeeksi. Tämähän on hieman hassua, kunnolliset palkat kuitenkin tuovat sitä verotuloa ja vakautta, mitä myös velkojen maksuun tarvitaan.

Keskustan kriisi on identiteettikriisi. Puolue esittää olevansa sekä kansanliike että alueellisen itsehallinnon puolustaja, mutta se toimii usein suurten maatalousintressien ja valtakoneistojen jatkeena. Tätä voisi kutsua identifikaation pirstaloitumiseksi: keskustan minäkuva rakentuu useista ristiriitaisista samaistumiskohteista, eikä mikään pääse määrittämään linjaa. Tulos on sisäisesti ristiriitainen. Jos puolue ei pysty valitsemaan, kenen puolella se on, pientuottajan vai suuryrityksen, se menettää uskottavuutensa molempien silmissä. Pelko marginalisaatiosta on muuttunut rakenteelliseksi sekavuudeksi.

Kokoomus rakentaa tarinaa vapaudesta, mutta unohtaa kysyä, mitä vapaus edellyttää, mitä se oikeasti maksaa. Yksilönvapauden ylikorostaminen toimii psykologisena puolustuskeinona kaikkea sellaista vastaan, mikä muistuttaa riippuvuudesta, haavoittuvuudesta tai inhimillisestä rajallisuudesta. Tällainen ideologia on pohjimmiltaan fobia sosiaalisuutta kohtaan. Jos yhteiskunta nähdään lähinnä esteenä tai rasitteena, ei vapaus ole enää yhteinen vaan yksityistetty. Olisi syytä tutkiskella, onko oma aate se paras ajamaan ihan kaikkien etua, jos perusidea on jakaa ihmisiä tuottavuuden mukaan paremmuusjärjestykseen, osallisiin ja osattomiin. Tämä tuottaa poliittista kylmyyttä, jossa yhteinen hyvä nähdään lähinnä “markkinoiden häirintänä”. Vapaus ei ole vapautta, jos se ei ole saavutettavissa muille kuin valmiiksi vahvoille. Luokkayhteiskunnan ihannointi tavalla, jossa minkäänlaista työntekoa ei osata tehdä kannattavaksi, olisi aikamoisen itsetutkiskelun paikka. Ihannoidaan Thatcheriä mutta yrittäjän raju verotus alkaa kymmenisen kertaa aikaisemmin kuin Margaretin maassa ja kasvusta voi vain uneksia. Onko aihetta syyttää aina muita naiiviudesta sen suhteen, mistä taikaseinästä raha tulee, jos itse heittelee verovaroja loputtomasti perusteetta minne sattuu. Pitäisikö olla itsellä tulosvastuu ennekuin julistautuu talousosaajaksi? Kokoomus voisi olla liberaali, moderni ja edistyksellinen, mutta kun se unohtuu, jäljelle jää kylmät kovat arvot, jotka eivät lopulta palvele enää ihmistä.

Vihreiden ekologinen eetos on sinänsä eettisesti perusteltu, mutta se kompastuu helposti symboliseen puhtauteen. Kyse on valitettavan narsistisena näyttäytyvän identiteetin rakentamisesta puhtaan kuluttajan, oikeamielisen kaupunkilaisen tai esteettisesti tiedostavan yksilön varaan. Mutta kun aate perustuu kuvastoon, se ei kestä arjen likaa, eikä siitä tule realismia. Esimerkiksi pyöräilyn, julkisen liikenteen tai sähköautojen nostaminen ekologisen hyvyyden mittareiksi toimii vain tietyissä olosuhteissa. Unohtuu miettiä, kuka uudet autot ostaa, rajoitetaanko millaisia saa ostaa, ja onko sittenkään ekologista jos kaikilla on uusi sähköauto (tutkitusti on ekologisempaa ajaa se vanha rötiskö loppuun). Harvaan asutulla seudulla, tuki- ja liikuntaelinrajoitteiden kanssa tai monilapsisessa arjessa tämä ei toimi, ja ekologinen valinta muuttuu saavutettavuuden ja ruumiillisuuden unohtamiseksi. Kun ekologisuus ei huomioi kehoa ja arkea, se ei ole enää etiikkaa vaan estetiikkaa. Mittavia tuhoja jää estämättä täysin siitä syystä, että on tehty omasta aatteesta haitallinen tavallisen ihmisen arjelle. Eikä kukaan katso Suomesta esimerkkiä, jos meillä ei ole varaa ajaa töihin.

Kristillisdemokraattien ongelma on uskon ja politiikan irtikytkentä: puolue käyttää uskonnollista kieltä, mutta ei toimi ollenkaan sen hengessä. Psykologisesti kyse voi olla moraalisesta projektiosta: oma sisäinen ankaruus ja hallinnanhalu ulkoistetaan yhteiskunnallisiin moraalikysymyksiin. Tällöin uskonto toimii välineenä, ei sisältönä. Jeesuksen opetusten ytimessä on armo, empatia ja anteeksianto – mutta puolueen retoriikka nojaa usein rangaistukseen, sukupuolinormeihin ja rankaisevaan moraaliin. Tällöin kyse ei ole enää kristinuskosta vaan autoritaarisesta moraalijärjestyksestä, joka käyttää uskoa legitimaationa, ei sisältönä. Ei Päivi Räsänen halua olla hyvä, vaan oikeassa, omasta mielestään, oli se kuinka julmaa tahansa.

Perussuomalaiset eivät ole niinkään poliittinen liike kuin affektiivinen, populistinen ilmiö. Puolue näyttäytyy regressiivisenä järjestelmänä, jossa vahvan johtajan kaipuu, isäfantasia, kohtaa kollektiivisen vihan, pettymyksen ja epäluottamuksen yhteiskuntaan. Kyse ei ole niinkään ohjelmallisesta epäjohdonmukaisuudesta vaan affektien hallitsemattomuudesta: puolue toimii purkautumisen kanavana niille tunteille, joille ei ole muuta ilmaisumuotoa. Puolueeseen mahtuu misogynian ja fasismin määrittämään oikeaan naiskuvaan itsensä sovittaneet naiset, ja kaikenlaiset tökeröt miehet ilman mitään suodatinta. Sananvapaus oikeuttaa loukkaukset, isänmaallisuus normalisoi sulkemisen. Tämä tuottaa tilan, jossa kaikki voidaan sanoa mutta mitään ei tarvitse perustella. Se ei ole poliittinen tila, vaan eräänlainen affektiivinen huone, jossa viha kiertää kehää ilman sublimaatiota. Tutkiskelun paikka olisi, onko puolueella oikeasti mitään linjaa suomalaisten etujen ajamiseen, vai onko sittenkin kyse vain kapitalismin tunkkina olosta. Puolueelle olisi olemassa paikka, jos se osaisi siihen asettua.

RKP on onnistunut säilyttämään asemansa hallituskelpoisena puolueena lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa, mutta juuri tämä universaali liittolaisuus on sen suurin kompastuskivi. Kun puolue toimii ikuisena apupuolueena, jonka arvo on sen joustavuudessa, katoaa sen mahdollisuus olla selkeästi arvopohjainen toimija. Kyseessä on identiteetin liukeneminen suhteessa toisiin, minuus, joka heijastaa aina muiden halua, mutta ei enää tunnista omaansa. Jos kaikki omat periaatteet ovat jatkuvasti neuvoteltavissa, jää jäljelle vain kieli ja perinne ilman substanssia. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolue ei voi enää vastustaa mitään selkeästi, koska sen tärkein tehtävä on pysyä mukana. Kysymys kuuluukin: mitä arvoa on jatkuvalla osallistumisella, jos hinnaksi tulee kyky sanoa milloinkaan "ei"?

Ehdotus millä omaa aatetta voisi puntaroida;

1. Missä kohdassa oma aate menee liian pitkälle?

2. Mihin todellisiin ongelmiin oma ideologia ei anna vastausta?

3. Kenen hyväksi aate toimii? Kenen vahingoksi?

4. Ketkä jäävät aatteen ulkopuolelle? Miten se tulisi korjata?

5. Missä oma ideologia on ehdoton? Missä se voi joustaa?

6. Voiko puolue avoimesti tunnustaa rajoituksensa ilman pelkoa menettää kannatuksensa?

7. Jos puolue haluaa olla suurin, miten se aikoo suojella myös niitä, joita se ei alun perin edustanut?

8. Missä kohtaa aate muuttuu omahyväiseksi uskomukseksi, joka ei käsittele enää todellisuutta vaan itseään?

Miksi peiliin on pakko katsoa, jos haluaa ajaa kenenkään asiaa

Ideologia toimii kuin minä: se rakentaa itselleen kertomuksen, joka pyrkii jatkuvuuteen ja hallintaan. Lacanin mukaan minuus on kuvitteellinen järjestys, joka peilaa itseään, mutta ei koskaan saavuta kokonaista totuutta. Sama pätee poliittiseen liikkeeseen: ilman peiliä, jossa oma varjo näkyy, ideologia ei ole eettinen vaan neuroottinen. Hegel näki vapauden vasta silloin mahdolliseksi, kun subjekti kykenee kieltämään itsensä rajoittaakseen omaa valtaansa. Aate ilman dialektiikkaa jää staattiseksi, ja silloin se ei enää kehity vaan alkaa toistaa itseään.

Jos haluaa suojella ketään, on ensin lakattava suojelemasta omaa kuvitelmaa itsestään.

Politiikka ilman peiliä ei ole vallankumouksellinen, vaan infantilisoitunut. Vasta kun katsoo omia rajojaan, voi kantaa vastuuta toisten oikeuksista. Ja se on kaiken vallan korkein muoto: valta, joka ei tee itseään jumalaksi.

Simone Weil, joka yhdisti hengellisen etiikan, poliittisen väkivallan kritiikin ja työväenliikkeen kokemuksen poikkeuksellisella tavalla, muistutti että todellinen oikeudenmukaisuus alkaa vasta, kun ihminen luopuu oman halunsa keskittämisestä maailmaan.

"To love truth means to endure the void and, as a result, to accept death. Truth is on the side of the dead."

Poliittisesti tämä tarkoittaa sitä, että emme saa rakentaa järjestelmiä, jotka perustuvat ainoastaan siihen, mitä haluamme, vaan siihen, mitä olemme valmiit menettämään oikeuden vuoksi. Tämä asettaa ideologialle korkeimman mahdollisen vaatimuksen: sen on kestettävä myös sen oman ihanteen loppu, jos todellisuus sitä vaatii.

Uudistamisen sietämätön keveys

"The greatest enemy of knowledge is not ignorance, it is the illusion of knowledge."– Stephen Hawking

On olemassa suomalaisen hallintokulttuurin erityinen alalaji, jonka tunnistaa siitä, ettei se juuri koskaan laskeudu maan pinnalle. Se leijuu taulukkologiikan ja konsulttijargonin yläilmoissa, uskoen vakaasti, että kaikki voidaan tehdä halvemmalla, ja että halvemmalla tehty on automaattisesti myös parempaa. Tätä lajia kannattaa tarkastella kuin Lacan tarkasteli toiston pakkoa, itsepintaisena yrityksenä paeta todellisuutta, joka aina palaa takaisin, eikä koskaan ole halvempi kuin kuviteltiin.

Vuonna 2013 silloinen pääministeri Jyrki Katainen kuvasi yksityisten ja julkisten terveyspalvelujen yhdistelmää sanalla "fantastinen", puhuessaan sote-uudistuksesta, joka toisi valinnanvapauden kansalaisille. Termi jäi elämään, vaikka käytännön toteutus muuttui monta kertaa ja tulokset jäivät ristiriitaisiksi. Valinnanvapauden varjo leijui koko 2010-luvun yllä, siitä tehtiin yhä uusia kokeiluja ja lupauksia, mutta pohjimmiltaan kyse oli toistuvasta yrityksestä myydä julkinen palveluideologia yksityisen kilpailun kaapuun.

Uudistamisen keveys on siinä, että sen seuraukset eivät koskaan paina uudistajaa. Ne painavat vain niitä, joiden arki repeää kriisiin, ruoka loppuu, lapsi ei opi, vanhus ei pääse lääkärille, ja työntekijä hukkuu meluun, joka muistuttaa enemmän lentokentän odotushallia kuin työtilaa. Poliitikko voi aina nousta irti maasta ja julistaa uuden alun, ihminen maan pinnalla ei voi.

Sossun kelaus

Kun perustoimeentulotuki siirrettiin kunnilta Kelalle, luvattiin yhtenäisiä käytäntöjä, tehokkuutta ja modernia palvelua. Todellisuus oli heille, jotka elävät lainsäädännön viimesijaisella tasolla, paljon konkreettisempi: kaikki viivästyi, kenelläkään ei ollut valtaa katsoa silmiin ja sanoa "otan tämän heti hoitoon", ja sosiaalityö amputoitiin siitä ruumiistaan, jossa se oli elänyt, taloudellisesta tuesta, jota ilman inhimillinen työ jäi torsoksi. Ihminen jätetään hädissään huutamaan harkinnanvaraista ja täydentävää Kela-muurin taakse. Pohjimmainen tarkoitus lienee ollut kuitenkin vain säästää, ja päästä eroon toimeentulotuen lainsäädännöstä, asettamalla se Kelan omien sääntöjen alaisuuteen ja "tehokas" heppu johtoon.

Ja nyt, vuosien jälkeen, Kokoomuksen itse nimittämä pääjohtaja keksii että etätyö ei kuulemma käy, kansallisissa hätätilanteissa pitäisi voida antaa tuet käteisellä. Huvittavaa kyllä, hähätilanteita vartenhan sosiaalitoimisto oli olemassa. Se toimi ennen kuin se purettiin. Kelassa työntekijä haluaisi nimensä salaiseksi. Sosiaalitoimistossa tavattiin kasvotusten tarvittaessa, piti osata oikeasti. Uudistamisen logiikka tuntuu toistavan itsensä kuin kieroutunut sykli: uudistus seuraa toista, mutta päädymme samaan pisteeseen, vain kalliimpana, byrokraattisempana ja vieraampana ihmiselle. Näin ei rakenneta edistystä, vaan kerrostetaan traumaa.

Fantasiasäästö nimeltä inkluusio

Inkluusio kuulosti kauniilta tavoitteelta: yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, ajatus siitä, ettei kukaan ole toiseutettu tai eristetty. Mutta käytännössä tavoite muuttui metaforaksi ja metafora muuttui leikkaukseksi, ellei alunperinkin ollut tavoitteena vain säästää.

Lapsi, joka olisi tarvinnut erityisluokan tai pienen ryhmän, siirrettiin 28 oppilaan seinättömään saliin, jossa opettajan rooliksi jäi toimia pedagogina, psykoterapeuttina, meluntorjujana ja vartijana yhtä aikaa. Tämän jälkeen saatiin uutisia uupuneista opettajista, ahdistuneista lapsista ja kasautuvista neuropsykiatrisista oireista.

Tilastot tukevat kentän havaintoja. THL:n mukaan mielenterveyssyistä tehtyjen tutkimus- ja hoitokäyntien määrä lasten ja nuorten perusterveydenhuollossa kasvoi 18 prosenttia vuosina 2020–2023. Asiakkaiden määrä nousi peräti 44 prosenttia. Vuonna 2024 jo 26 prosenttia peruskoululaisista sai tehostettua tai erityistä tukea. Samalla suurten luokkien määrä kasvoi: vaikka alakoulujen keskimääräinen luokkakoko oli 18,6 oppilasta (2019), niin sanottuja jättiluokkia (yli 30 oppilasta) alkoi ilmaantua yhä useampiin kouluihin.

Yksi merkittävä ja usein vaiettu osa tätä muutosta on ollut pienten koulujen lakkautus. Kuntien säästötoimien nimissä kyläkoulut on suljettu ja oppilaat on siirretty suurempiin yksiköihin usein pitkin kuljetusmatkojen päähän. Tämä ei ole tuonut luvattuja säästöjä, mutta on lisännyt lasten päivittäistä kuormitusta, heikentänyt yhteisöllisyyttä ja tehnyt koulusta entistä vieraamman paikan niille, jotka olisivat tarvinneet eniten tukea.

Inkluusiota ei olisi koskaan pitänyt toteuttaa sillä tavoin kuin Suomessa tehtiin. Se ei ollut hetkeäkään valmis eikä minuuttiakaan hyvä idea. Ei siksi, että ajatus olisi huono, vaan siksi, että se tehtiin ilman resursseja, ilman tiloja, ilman aikuisia. Sillä ei korvattu mitään, mutta sen varjolla purettiin moni asia, joka toimi. Erityisluokkien ja niin sanottujen tarkkisluokkien alasajo tapahtui juuri silloin, kun tuen tarve alkoi kasvaa. Tuloksena oli koulumaailma, jossa monet lapset ja opettajat ovat jatkuvassa selviytymismoodissa. Kyse ei ole enää poikkeustilasta vaan normista.

Säästökikkailu nimeltä seinät pois

Koulutuksen uusissa kokeiluissa nähtiin hetken loistava tulevaisuus, jossa seinättömyys edustaisi avoimuutta, vuorovaikutusta ja uudenlaista tilankäyttöä. Sitä se ei ole. Se on melua, jatkuvaa häiriötä, levottomuutta ja uupumusta. Ei ole olemassa pedagogista perustetta sille, että 100 ihmistä toimii samassa tilassa, jos tilaa ei voi jakaa ryhmiin, jos ääni ei kuulu, jos huomio karkaa jokaisella. Silti se myytiin kokeiluna, uudistuksena, ja vieläkin näitä avotiloja rakennetaan. Ja puretaan pian. Alunperin tähänkin innovaatioon taidettiin kuitenkin päätyä, koska seinätön idea oli halvin rakentaa, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Kela-korvaukset yksityisille, ja kuinkas sitten kävikään?

Vuonna 2023 hallitus osoitti yksityisille lääkäripalveluille korvauksia noin 500 miljoonalla eurolla verorahoja. Tavoitteena oli (ehkä) purkaa julkisen terveydenhuollon jonoja. Mitä tapahtui? Yksityiset palveluntarjoajat nostivat hintojaan samassa suhteessa, osa jopa etukäteen. Julkisen puolen kuormitus ei keventynyt ja rahoitus valui firmojen voittomarginaaleihin. Verotuloja hukattiin myös pudottamalla ylin rajaveroaste 52 prosenttiin, joka Orpon mukaan saa lääkärit tekemään enemmän töitä. Yksikään järjissään oleva asiantuntija ei ole tätä mieltä, mutta usko omaan osaamiseen on kovin lujassa. Ei kukaan tee enemmän töitä jos vähempi riittää, ylikuormittunut lääkäri varsinkaan.

Sama rahanhukkaus toistui vanhusten valinnanvapausmallissa, jossa yli 65-vuotiaille avattiin mahdollisuus valita yksityinen palveluntarjoaja. Yksityiset firmat valikoivat asiakkaista helpoimmat ja jättävät haastavat tapaukset julkiselle sektorille. Puolet laboratoriokokeiden hinnasta tulee kuitenkin potilaan maksettaviksi, parista tutkimuksesta tulee helposti satanen, yhteistyö ei suju julkisen kanssa ja pari-kolme käyntiä ei auta monisairaita vanhuksia. Aika susi kokeilu siis. Onneksi meillä näyttää olevan sellainen taikaseinä kuin verovarat, josta saa aina rahaa kaikenlaisen jännän kokeiluun.

Päihdeongelmat eivät ratkea halvalla ja nopeasti

Konservatiivinen hallinta suhtautuu päihdeongelmaisiin usein kuin rumiin roskiin, siivotaan täysin käsiin räjähtänyt tilanne näkyviltä, poistetaan nyt jotenkin, ei edes tietoa miten. Mutta ihmiset eivät korjaannu näin hirvittävän lyhyellä maltilla ja perehtymisellä. Todellisuudessa jokainen lääkitsee itse jotakin hoitamatta jätettyä ongelmaa, joka olisi ollut huomattavasti helpompaa ja halvempaa hoitaa kuin se sekasorto, johon päihderiippuvainen joutuu. Rakenteet, jotka estävät ongelmien eskaloitumisen päihdetasolle, ammattitaitoisen varhaisen puuttumisen, hoidon ja kuntoutuksen, maksavat moninkertaisesti, inhimillisesti ja taloudellisesti. Empatian puute ja hinku luokkayhteiskuntaan maksaa Suomelle todella paljon. Nyt taidettiin uudistaa pilalle se kaikki, jolla päihdeongelmaa olisi voitu ehkäistä.

Yksityistäminen uudistuksena ei toimi härmälässä

Yksityistäminen on usein esitetty ratkaisuna julkisen sektorin tehottomuuteen, mutta Suomessa se ei ole tuonut niitä hyötyjä, joita sen kannattajat toistuvasti lupaavat. Suomi ei ole vauras maa. Suomalaisilla ei ole taskuissaan sellaisia rahoja, joita voitaisiin siirtää terveysjättien osinkoihin ilman, että palvelut heikkenevät. Kun järjestelmä perustuu yhä enemmän asiakkaiden omaan maksukykyyn, valinnanvapaus muuttuu nopeasti valinnan harhaksi: valita voi vain se, jolla on varaa, lopuilla hoitopolku haarautuu hyvin sekavaksi.

Ajatus siitä, että kilpailu parantaisi laatua, perustuu teoriaan, joka ei kerta toisensa jälkeen ole toteutunut käytännössä. Suurimmat toimijat eivät kilpaile asiakkaista palvelun laadulla, vaan prosessien optimoinnilla, jossa "tehokkuus" tarkoittaa mahdollisimman suurta asiakasmäärää mahdollisimman lyhyessä ajassa.

On eri asia yrittää "lyödä rahoiksi" rikkaassa maassa, jossa keskiluokka voi oikeasti valita, ja aivan toinen asia yrittää siirtää Suomen kaltaisen, pienituloisen kansan terveydenhuoltoa markkinatalouden varaan. Se on talouspoliittisesti lyhytnäköistä ja eettisesti kestämätöntä.

Konservatiivinen arroganssi

Missä ajatusvirhe syntyy? Miksi moni poliitikko luulee tietävänsä paremmin kuin asiantuntijat, työntekijät tai ne, jotka palveluita käyttävät? Oletus siitä, että hyvä koulutus, hyvä tausta, yrittäjyys ja omaisuuskikkailu tuottavat automaattisesti oikeita ratkaisuja, on klassinen esimerkki tiedollisesta ylimielisyydestä. Mitä enemmän uskotaan omaan näkökulmaan, sitä vähemmän kuullaan toisten todellisuutta.

Tähän liittyy myös sosiaalisen statuksen ja luokkakulttuurin tuoma harha: meillä business casual, noilla septum-lävistys, heillä ei voi olla talousosaamista. Kun konservatismi toimii identiteetin rakennuspalikkana, sen sisäinen logiikka ei enää kestä ulkopuolista kritiikkiä. On helpompaa uskoa, että inhimillinen on tehotonta, että solidaarisuus on haihattelua, kuin myöntää, että toisella voi olla realistisempi käsitys huomioitavista faktoista, kustannuksista, taloudesta. Arroganttia on kuvitella, että ilman kunnollista aiheen osaamista olisi kelpo päättämään asiasta, että voit tarttua mihin tahansa ministerin salkkuun pelkkä raha mielessä.

Velkalaiva ei häviä vaikka sillä kaahaisi minne

On vaikea uskoa, että velkaantumista edes yritetään oikeasti estää. Ei IMF kehoita Suomea pelkästään sopeuttamaan, he ovat sanoneet täysin kuuroille korville että kasvulla on esteitä.

Jokainen järkevä ymmärtää, että ilman kasvua ei makseta mitään takaisin, eikä selvitä ilman uutta velkaa. Kasvu vaatii aina investointeja, siimaa, riskinottoa. Kasvulla ei ole mitään tekemistä kieli poskessa säästämisen, leikkaamisen tai yksityistämisen kanssa.

Lapsenkaltainen usko siihen, että osaa tehostaa halvemmaksi jotakin joka on rakennettu pitkään, harkiten ja asiantuntijuudella, kaikki näkökulmat huomioiden on aina katastrofiresepti. Ehkä talous- ja yhteiskuntatieteiden opintoihin kuuluisi lisätä jotakin humaania sekaan, ettemme ala muistuttamaan funktioissamme jotakin lattiakanalaa. Tehokasta ja karmivaa.