Suomi ei ole kristitty maa

"Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston."– Aleksis Kivi

Onko Suomi kristitty maa? Moni vastaa refleksinomaisesti kyllä – mutta mitä tuo kyllä oikeastaan tarkoittaa? Ei uskonnon harjoittamisen määrää, ei kirkossa käyntien yleisyyttä eikä edes yhteisesti jaettua vakaumusta. Se tarkoittaa historiattomuutta. Unohdusta siitä, mitä täällä oli ennen kristinuskoa, ennen kansan uskomusten marginalisointia, ennen kuin suomalaisuutta alettiin mitata katekismuksen, luterilaisen työmoraalin ja ydinperhemallin kautta. Kun suomalaiselle miehelle käy pahasti, hän ei mene papin puheille, vaan kävelee metsään itsemään ja parantumaan - eikä tiedä itse miksi.

Todellisuudessa Suomi on maa, jonka muisti on katkaistu. Metsien, vesien ja vuodenkierron kulttuuri – joka ei ollut vain uskomusjärjestelmä vaan kokonainen elämänrytmi – leimattiin primitiiviseksi, epäkypsäksi, hävettäväksi. Metsäläisyys haluttiin unohtaa. Kansanluonne typistettiin. Ja sen tilalle tuotiin ulkoa tuleva järjestys, kieli, sukupuoliroolit ja Jumala.

Kristinusko ei tullut Suomeen sisäsyntyisesti. Se ei noussut kansasta vaan sen päälle. Ruotsalais-saksalaisen yläluokan mukana tuotu uskonto asettui osaksi valtarakenteita ja teki työtä hallitakseen: ei ymmärtääkseen, ei lohduttaakseen. Uskonpuhdistus ei vapauttanut kansaa vaan vain keskitti auktoriteetin valtiolle. Koulutuksen, moraalin ja kuoleman kieli muuttui latinasta ruotsiksi ja sieltä suomeksi – mutta aina ylhäältä alas.

Tästä seuraa se valtava ristiriita, jossa nyt elämme: toisaalta väitetään, että suomalaisuus olisi kristillistä, siveää ja länsimaista – toisaalta kristinuskon nimissä ylläpidetään homovihaa, abortin vastustusta, naisvihamielistä puhetta ja toksista mieskuvaa, jota ei voi perustella millään todellisella kulttuurisella perinnöllä. Tämä ei ole kristillisyyttä vaan kristillistä nationalismia. Ja sen juuri on enemmän vallanhalussa kuin uskossa.

Kristillinen sionismi on tästä äärimmäinen esimerkki: poliittinen liike, jossa vanhatestamentillinen väkivalta yhdistyy nykyoikeiston rasistiseen, misogynistiseen ja autoritaariseen eetokseen. Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset kulkevat tässä rintamassa rinta rinnan – toinen julistaa rukoilevansa, toinen uhkailee väkivallalla. Taustalla molemmilla sama rakenne: pyhä kansa, ulkopuolinen uhka, tottelevainen nainen, sankarimies.

Ja juuri tässä kohtaa on tärkeää sanoa: tämä ei ole suomalaisuutta. Tämä ei ole kansan ääni.

Aleksis Kivi kirjoitti metsän kielestä, jossa mieli paranee. Gallen-Kallela maalasi suomalaisen mytologian väreillä, joita ei tarvinnut pestä pyhiksi. Snellman, kaikessa kansallisromanttisessa ristiriitaisuudessaan, halusi tehdä kansan tietoisuuden näkyväksi. He eivät halveksineet rahvasta – he nostivat sen kauneuden esiin.

Yhtä aikaa nousi myös naisten oma ääni: Minna Canth, joka kirjoitti kirkon hiljaisuutta vastaan, ja Aino Kallas, joka sanoitti naisen kaipuuta metsässä, ei kirkkosalissa. He tiesivät, ettei kulttuuri synny alistamisesta vaan ilmaisusta.

Tänään tämä muisti on edelleen vaarassa. Kun suomalaiset väittävät puolustavansa isänmaata lyömällä Raamatulla Koraania lukevaa päähän, he eivät puolusta mitään todellista. He puolustavat omaa pelkoaan, omaa tukahdutettua suruaan. He eivät muista, että suomalaisuus syntyi ennen uskontoa, ennen modernia kansallisvaltiota – ja että kulttuuri, jota meissä oli, ei perustu dominanssiin vaan yhteyteen.

Norjassa alkuperäiskulttuuri on brändätty kansalliseksi ylpeydeksi. Kreikassa antiikki on edelleen osa hengitystä. Mutta Suomessa – täällä teknologia, vienti ja hallintokieli ovat syrjäyttäneet muistin. Me olemme maa, joka unohti, että se oli maa. Meistä tuli käyttöliittymä.

Meistä tuli puhelin.

Jos todella haluamme kunnioittaa suomalaisuutta, meidän täytyy nähdä ja tuntea sen syvyys, sen ei-kristillinen sydän, sen metsäinen järki, sen naisellinen hiljaisuus. Silloin ei tarvita enää mukasuomalaisia kreationisteja, uusnatseja tai oikeistolaisia rahanpalvojia, jotka puhuvat kansan nimissä mutta halveksivat sen historiaa. Ei tarvita kokoomuslaista “isänmaallisuutta”, joka tarkoittaa lähinnä rikkaiden veronkevennyksiä ja koulutusleikkauksia ruiskukka ja leijonavaakuna irvokkaasti rinnassa.

Tarvitaan muistia ja kansallista historian tuntemista, täytyy kertoa lapsille myös heidän kulttuuristaan, ei pelkkiä Jeesuksen seikkailuja. Ja rohkeus nähdä, ettei Suomi ole kristitty maa. Se on maa, jolla on luontosuhde, näkemystä ja shamaaneja, sadonkorjuujuhlia, kädentaitoja ja taikaa, jos muistaa itsensä.

Taiteen arvosta

”Taide jää olemaan ihmiskunnan ällistyttävin toiminta — syntynyt viisauden ja hulluuden, unen ja todellisuuden kamppailusta.”– Magdalena Abakanowicz

Taide ei ole valinnista, ylellistä viihdettä. Se ei ole yhteiskunnan hupailua, josta voidaan leikata silloin kun talous sakkaa tai tehokkuusideologia vaatii uhrinsa. Taide on olemassaolomme ytimessä. Se on se, millä ihminen sanoittaa sisintään jo ennen kuin on oppinut puhumaan. Se on ääni, väri, rytmi, liike — ennen kieltä, sen tuolla puolen, sen syvemmässä tilassa.

Taide antaa lapselle kielen, ennen kuin hänellä on sanoja. Sormivärien kaoottinen harmonia ei ole kaaosta, vaan alkuperäinen improvisaatio — ensimmäinen kontakti siihen, että sisäistä maailmaa voi heijastaa ulkopuolelle. Ja kun se heijastuu, tulee näkyväksi: minä olen, minä tunnen, minä luon. Psykologisesti tämä on perustavanlaatuinen kokemus, joka rakentaa minuutta aivan kuin bassoääni rakentaa soinnun pohjan: ei näkyvimpänä, mutta kannattelevana.

Nuoruudessa taide on peili, mutta myös ovi. Identiteetin muotoutuessa taide tarjoaa kanavan ilmaista ristiriitoja, surua, vihaa, haavoittuvuutta ja hurmiota tavalla, joka ei hajota, vaan pitää koossa. Musiikki, runous, liike ja kuva ovat tiloja, joissa saa olla kokonainen ilman, että tarvitsee selittää. Tämän vuoksi musiikillinen fraseeraus ei ole vain sävelkulku — se on affektiivinen uloshengitys, tunne, joka ei mahtuisi puheeseen.

Ja aikuiselle, joka usein kantaa itseään hajanaisena, taide on muistutus. Se palauttaa sen, mitä yhteiskunta yrittää unohtaa: että ihminen ei ole pelkkä suorittaja. Hän on myös tunteva, muistava, muovaava. Ilman luovaa ilmaisua jäävät pinnan alle niin ilo kuin kipu. Ne alkavat painaa. Tätä kautta myös psykosomaattiset oireet, masennus, uupumus ja ahdistus ovat usein suoraa seurausta siitä, ettei sielulla ole puhdasta reittiä ilmentyä.

“Taide ei ole luksusta. Se on välttämättömyys.”– Anaïs Nin

Tämä ei ole romantisointia. Se on psykologista realismia. Itseilmaisun puute on yhteydessä tunnesäätelyn vaikeuksiin, dissosiaatioon ja jopa identiteetin haurauteen. Kun ihminen ei saa olla kanava omalle sisäisyydelleen, hän joko tukahtuu — tai räjähtää. Ja silloin emme enää puhu vain yksilöistä, vaan yhteiskunnan murtumalinjoista.

Yksi vakavimmista virheistä koulutuspolitiikassa on ollut taideaineiden systemaattinen vähättely. Kuvataide, musiikki, luova kirjallisuus, tanssi, teatteri nähdään yhä valinnaisina, pehmeinä oppiaineina, vaikka ne ovat oppimisen ja kehityksen perustekijöitä. Ne opettavat itsereflektiota, kehotietoisuutta, symbolista ajattelua, tunnesäätelyä ja sosiaalista vuorovaikutusta — asioita, jotka jäävät matematiikan kaavoissa ja historian vuosiluvuissa helposti sivuun.

Lacanilaisittain voisi sanoa, että taide avaa symbolisen kentän, jossa subjekti voi peilata itseään ilman, että hän joutuu luopumaan kokonaan affektistaan. Taide on se tila, jossa emme ole vain objektien keskellä vaan myös subjekteina suhteessa niihin. Hegelin näkökulmasta taide kuuluu absoluuttisen hengen piiriin: se ei ole pelkkä tuotettu esine vaan prosessi, jossa henki tulee tietoiseksi itsestään maailmassa.

Tässä mielessä taide ei ole pelkästään terapeuttinen, vaan eksistentiaalinen. Se tekee elämän näkyväksi.

Taideterapeuttisissa tutkimuksissa on havaittu, että trauma ei aina löydä reittiä kieleen — mutta väriin se voi asettua. Liikkeeseen se voi jäädä. Sävelessä se voi vapautua. Tällöin puhumme jo ihmisarvosta: oikeudesta ilmaista sitä, mikä ei ole vielä sanoina valmis. Tämä koskee erityisesti lapsia, neurokirjoisia ja traumatisoituneita — mutta myös meitä kaikkia, koska meissä kaikissa on kohtia, joita ei voi selittää.

Musiikin terminologiasta voisi lainata sanan rubato — vapaasti otettu rytmin taivutus, jossa ei ole kyse tahdista luopumisesta, vaan sisäisen ilmaisun tärkeydestä. Ihmisen elämä kaipaa rubatoa: hetkiä, jolloin rytmi ei ole ulkoapäin määrätty vaan nousee sisältä.

Juuri tämän vuoksi ei ole yhdentekevää, säilyykö taide koulussa, arjessa ja hoivassa. Jos lapselle ei anneta välineitä ilmaista itseään, hän ei opi kuulemaan itseään. Jos aikuiselle ei jää tilaa luoda, hän unohtaa, että on muutakin kuin työ ja suorittaminen. Jos yhteiskunta ei pidä taiteesta huolta, se kadottaa peilinsä — ja silloin kukaan ei enää kykene reflektioon.

Luovat aineet tulee pitää koulutuksessa yhtä suuressa arvossa kuin muutkin aineet. Iso osa meistä kuitenkin työllistyy taiteen ja kulttuurin aloille, eikä heistä saa väkisin muovailemalla kuin pahoinvoivia nuoria.

Vassari puhuu maahanmuutosta

Maahanmuuttopolitiikan kentällä liikutaan helposti kahden ääripään välillä: toisaalta yritetään profiloitua suvaitsevaisina ja antirasistisina, toisaalta tuotetaan järjestelmällisesti päätöksiä, jotka asettavat maahanmuuttajat halpatyövoiman asemaan. Tässä tarkastelen, kuinka epäjohdonmukainen ja puutteellisesti analysoitu maahanmuuttopolitiikka ei ainoastaan petä kaikkia osapuolia, vaan ruokkii myös äärioikeiston nousua – juuri siksi, että tosiasiat jätetään käsittelemättä.

Suomessa ei vaadita kunnollista kielitaitoa moniin hoivatyön tehtäviin. Tämä ei ole sattumaa. Kielitaidottomuutta ei nähdä ongelmana niin kauan kuin työntekijä ei ymmärrä eikä kyseenalaista työehtojen rikkomuksia, kiirettä, laiminlyöntejä tai asiakkaan oikeuksia. Jos hoivatyöhön palkataan suomalainen koulutettu työntekijä, joka tuntee lainsäädännön ja potilasturvan, hänen äänensä voi vaarantaa laitoksen voitontavoittelun logiikan. Näin päädytään tilanteeseen, jossa päteviä suomalaisia hoitajia istuu kotona työttömänä, samaan aikaan kun maahan tuodaan yhä enemmän työntekijöitä, joilla ei ole mahdollisuutta valvoa omaa tai asiakkaan oikeutta.

Epäselvä ja kaksinaismoralistinen linja ilmenee myös siinä, kuinka nopeasti maahanmuuttaja halutaan karkottaa, jos hän jää työttömäksi. Tämä synnyttää pelon ilmapiirin, jossa epäkohtiin ei uskalleta puuttua. Pelote toimii työnantajan hyväksi, mutta se ei palvele kenenkään turvallisuutta, ihmisarvoa tai yhteiskunnallista eheyttä. Kun työsuhde ei anna oikeutta osallistua yhteiskuntaan täysivaltaisena, se ei ole integraatiota vaan alistamista. Näin ei rakenneta yhteiskuntaa, vaan palvelusväkeä.

Samalla maahanmuutosta ei haluta puhua avoimesti. Kun ei saa sanoa, että joissain maahanmuuttajaryhmissä esiintyy työelämän välttelevää tai naisia kontrolloivaa kulttuuria, esimerkiksi arabimiesten kohdalla, joista ovat myös arabinaiset itse puhuneet julkisesti ja kriittisesti, syntyy toinen ääripää: raju, todellisuutta vääristelevä fasismi, ja antifeminismi. Kun ongelmia ei saa analysoida, niiden sijalle astuu vihapuhe. Puhumme niin paljon maahanmuuttajanaisten päälle että emme kuule heitä. Tämä on juuri sitä, mitä rasismin tutkijat ovat kuvanneet: vaikeneminen ruokkii vastareaktioita, joista tulee helposti vaarallisia ja hallitsemattomia. Esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä Nasar Meerin ja sosiologi Tariq Modoodin mukaan rasismi ei poistu sillä, että kielletään eroavaisuuksien olemassaolo, se poistuu ainoastaan silloin, kun erot ymmärretään ja kohdataan eettisesti. Omasta kulttuurista on jokaisen ihmisen vaikea hypätä täysin toisenlaiseen, mutta se ei tarkoita, etteikö voida elää yhdessä. Lisäksi joidenkin suomalaisten taistelu islamia vastaan raamattu kädessä on - pahoitteluni, hieman huvittavaa. Kumpikaan ei ole suomalaista kulttuuria. Suomalainen on oman kulttuurinsa kanssa niin tavattoman hukassa, että on kummallista vaatia siihen sopeutumista. Tulee ensin määritellä mikä on oma kulttuuri. Ei voi vaatia esimerkiksi naisten kunnioitusta, kun kohtelemme heitä itse ruokottoman huonosti.

On tunnistettava väärät ja oikeat työllistämiskeinot. Väärä keino on ottaa äidiltä kotihoidon tuki pois etnisyyden perusteella – tämä ei ole ainoastaan epätasa-arvoa, vaan myös perustuslain vastaista syrjintää. Oikeita keinoja ovat palkkatuki, kielikoulutuksen yhdistäminen työhön, kulttuurin tuntemuksen vaatiminen ja mahdollisuus edetä yhteiskunnassa osallisena, ei ainoastaan alistettuna. Monissa maissa nämä toimet ovat hyvin toimivaa arkea – Suomessa rasismi jyrää yli kaiken järjen. Meillä ei haluta velvoittaa tai mahdollistaa oppimaan, vaan mieluummin jatketaan syrjäyttämistä ja sen kautta voidaan taas haukkua kun ei ole integroitunut.

On ymmärrettävä, että suomalaisen kulttuurin ja kielen taitamista voi ja pitää vaatia. Maahanmuuttajavanhempien olematon kielitaito pakottaa lapset toimimaan tulkkina, ja luovimaan kahden kulttuurin välissä, kun tulisi olla oikeus keskittyä omaan kasvuun ja kehitykseen. Integraation ehdot eivät ole rasismia, maahanmuuttajien syrjiminen on. Rasismi ei koskaan muista naisia tai lapsia, rasismi tuntee vain vihan ja sorron.

Rasismi ei ole tehokas keino ratkaista yhtäkään yhteiskunnallista ongelmaa, ei myöskään kaikista ongelmista vaikeneminen. Suomalaisuus ei ole kovin vahva identiteetti tai kulttuuri, jos se katoaa ihonvärin muuttuessa.

Feminismi ja solidaarisuus, sekä oman kulttuurin tunteminen ja sen vaaliminen ovat oikeita, toimivia keinoja parantaa yhteiskuntaa. Kunnioitetaan sekä omaa, että muiden kulttuuria ja avataan keskustelut siltä pohjalta, ei käyttäydytä kuin kauhukakarat ja haukuta bussissa tummia lapsia apinoiksi - se kertoo paljon suomalaisen ala-arvoisesta sivistyksestä ja käytöstavoista, ja sillä on turha vaatia mitään kunnioitusta keneltäkään.

Maahanmuuttopolitiikan tulee perustua tasa-arvoon, realismiin ja haluun rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokainen voi osallistua täysivaltaisesti. Jos tätä ei tehdä, on edessä se, mistä historia varoittaa: fasismi nousee aina siellä, missä eriarvoisuutta ei korjata vaan piilotellaan. Missä erilaisuutta ei kunnioiteta eikä työskennellä yhdessä yhteisen yhteiskunnan eteen, niin että jokaisella on ääni.